15. sunnuntai helluntaista: Kiitollisuus

Evankeliumi:

Matt. 11: 25-30
Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi:
    ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.
    Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.
    Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”
 

Saarna:

Tämän sunnuntain saarnan on isolta osin kirjoittanut muusikko Anssi Kela. Ei hätää, en aio laulaa hänen sanoituksiaan, vaan luen Facebook-päivityksen, jonka Anssi Kela on sivuilleen kirjoittanut. En siksi, etten olisi keksinyt tälle sunnuntaille mitään sanottavaa, vaan koska Mervi, joka tänään on keittämässä meille kirkkokahveja vinkkasi, että Anssi Kelan päivitys oli saada hänet itkemään. Olihan se sitten itsekin luettava ja itkeskeltävä läpi. Nyt luen sen teille:

"En ole koskaan kirjoitellut tänne perheestäni tai muuten yksityisiksi katsomistani asioista. Poikkean linjasta tämän yhden kerran, sillä en tiedä, mistä muustakaan kulmasta lähestyisin tätä aihetta.

Olen kahden hienon tytön isä. Nuorempi on vasta kaksivuotias sähikäinen, joka tykkää eniten maailmassa pomppimisesta. Kävin taas hyppimässä hänen kanssaan trampoliinilla. Tyttö oikein kupli ilosta ja kiljahteli, kun hypimme käsi kädessä. Pieni ihminen oli täynnä elämää, suuret silmät loistivat. Kun uppoan noihin silmiin, niin löydän niistä intoa, luottamusta, hämmästystä, iloa, uteliaisuutta ja silloin tällöin kärsimättömyyttä, kiukkua ja kyyneleitäkin. Vihaa ja inhoa en kuitenkaan ole niistä lukenut, en pelkoakaan. Kaksivuotias on vielä kirjoittamaton arkki, puhdas ja viaton.

Isyys tarjoaa monia haasteita. Yksi suurimmista on pelon hallinta. Minulla on lapsistani jatkuva huoli ja suurin pelkoni on se, että he joutuisivat liian aikaisin tekemisiin maailman pahuuden kanssa. Pienen lapsen viattomuus toki karisee matkalla aikuisuuteen, mutten kestä ajatusta siitä, että se riistettäisiin arvaamatta. Ehkä enemmän kuin mitään muuta, haluan lasteni olevan turvassa.

Tällaiset ajatukset ja tunteet tekevät minusta haavoittuvaisen ihmisten hädälle. Ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen minussa tapahtui jotain: äkkiä oli hyvin vaikeaa nähdä kuvia kärsivistä lapsista. Jopa tv:n poliisisarjojen katsomisesta tuli vastenmielistä, jos tarinaan oli kirjoitettu lapseen kohdistunutta väkivaltaa. Aina kun näen kärsivän tai kuolleen pienen ihmisen, niin omat tyttöni välähtävät kivuliaasti mieleen. Tuota kanavaa on vaikea sulkea.

Viime viikkojen uutistarjonta on ollut hyvin ahdistavaa. Trampoliinillakin sydäntäni väänsi. Hymyilin riemusta huudahtelevalle tytölleni, mutta mieleni heijasti hänen kasvoilleen kuvia Välimeren rantahiekalla lojuvista elottomista lapsista. Häiritsevin ajatus oli se, että meressä voisi olla hän. On pelkkää sattumaa, että vietin kaunista syyspäivää lapseni kanssa trampoliinilla, enkä liian täyteen ahdetulla pakolaispaatilla Välimeren aalloilla. Minä en ole tehnyt mitään ansaitakseni asuinpaikan yhdessä maailman rauhallisimmista ja rikkaimmista maista. Pelkkää tuuria. Se, että tyttöni silmissä asuu pelon sijasta ilo, ei ole minun vanhemmuuteni voimannäyte, vaan satumaista onnea. Onnellista sattumaa.

Miljoonat huono-onnisemmat ovat jättäneet kotinsa ja lähteneet hengenvaaralliselle taipaleelle pakoon mielipuolista sisällissotaa. Inhimillinen hätä on valtava. Suomessa puhutaan siitä, että pitääkö meidän auttaa. Kysymys on hassusti muotoiltu. Sen tulisi kuulua: miten voimme auttaa?

Kun näen kuvan itkevästä miehestä nousemassa veneestä rantaan lapsi sylissään, niin näen kuvassa itseni. Jos raketti-iskut ja aseiden sarjatuli alkaisivat olla arkipäivää Helsingissä, niin tekisin kaikkeni saattaakseni perheeni turvaan. Millään muulla ei olisi mitään väliä. Sen sijaan sellainen kuva, johon en mitenkään pysty kuvittelemaan itseäni, on tämä: pakolaisvene on liukumassa rantaan, isä seisoo lapsi sylissään astumaisillaan veneestä pois. Minä tuuppaan heidät takaisin paattiin, huudan "painukaa vittuun!" ja potkaisen veneen uudestaan merelle.

Jos ihmisten hätä lakkaa koskettamasta meitä, niin me lakkaamme olemasta ihmisiä.

Joko ojennamme kätemme tai käännämme selkämme. Ei tässä ole muita vaihtoehtoja. Olemme etuoikeutettuja, kun meillä on ylipäätään mahdollisuus auttaa. Avun tarjoaminen on ilo. Sen keinoista ja suuruusluokista voidaan keskustella. Kukin toimikoon omien resurssiensa puitteissa. Hallitus on päättänyt leikata ronskilla kädellä avustusjärjestöjen määrärahoja, joten nyt meitä yksityisiä ihmisiä tarvitaan enemmän kuin koskaan. Helpoin ja nopein tapa auttaa onkin klikata allaolevia linkkejä ja antaa lahjoitus."

Sitten Anssi Kela listaa erilaisia järjestöjä, jotka osallistuvat auttamiseen.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että kun olen juuri muuttanut, olen ollut hieman uutispimennossa. Televisiota ja nettiä ei ole vielä kytketty seinään. Päivät ovat kuluneet raksahommissa töiden jälkeen, enkä ole nähnyt uutisia. En ollut nähnyt kuvia rantahiekan ruumiista ennen kuin minulle vinkattiin tästä Anssi Kelan päivityksestä. Kun menin nettiin, luin tämän ja itkin jo. Sitten näin kuvan tuosta pienestä elottomasta kolmivuotiaasta pojasta rantahiekalla ja itkulle ei tahtonut tulla loppua. Koko päivä meni nieleskellessä. Kuinka moni on nähnyt sen kuvan, josta puhun? Käsi ylös!

Yhtä moni varmaan toivoo, ettei olisi nähnyt. Toisten kärsimyksen näkemisellä on kuitenkin positiivisiakin vaikutuksia. Minussa se herätti ainakin kahdenlaisia positiiviseksi luokittelemiani tunteita:

Ensinnäkin halun auttaa. Mietin harmissani, mitä kaikkea tulin heittäneeksi muutossa pois ja mistä voisin nyt luopua, kun toisilla on kova tarve aloittaa elämä alusta täällä, missä ei ole sotaa ja vainoa. Ihmisten Facebook-kommenteista päättelin, etten ole yksin tämän tunteen kanssa ja luin, että joissakin paikoin vastaanottokeskukset täyttyvät lahjoituksista. Hyvä niin, se on positiivinen ongelma. Seurakunnan nettisivuilta löytyy muun muassa vinkkejä siitä, miten täällä Kotkassa voi auttaa.

Toiseksi – ja tässä liitymme päivän aiheeseen – se herätti minussa kiitollisuuden tunteen. Kiitollisuuden niistä monista asioista, jotka minulla ovat hyvin ja joita pidän itsestäänselvyytenä, joista en aina muista kiittää Jumalaa. Kun näkee tuollaisia uutiskuvia, ei voi olla Anssi Kelan tapaan miettimättä, mitä jos minä olisin tuossa. Meillä on täällä kaikkea ja meillä on rauha, on niin paljon, mistä olla kiitollinen. Samalla minua vähän hävetti, kun mietin viimeisiä kuukausia ja sitä, kun ihmiset ovat kysyneet, mitä kuuluu. En muista, että olisin vastannut kertaakaan, että hyvää ja luetellut asioita, joista olen kiitollinen. Sen sijaan kysyjä on saanut vastaukseksi listan asioista, jotka elämässäni mättävät: kuka perheestä on ollut milloinkin sairaana ja mikä on tuntunut raskaalta. Kaikki minun negatiiviset asiani tuntuvatkin yht’äkkiä aika pieniltä sen rinnalla, mistä saan olla kiitollinen.

Joku kirjoitti netissä, että tuo pieni kolmivuotias Aylan-poika uhrattiin länsimaisten ihmisten alttarille, että hän antaisi pakolaisten kärsimykselle kasvot. Koska sen kuvan katsomisesta tuli itselleni niin paha olo, kehotan, että siirrämme katseemme toiseen lapseen. Meidän alttaritauluumme ja Jeesus-lapseen.

Hänet uhrattiin myös länsimaisten ihmisten – ja kaikkien muiden ihmisten – alttarille, ei antamaan kasvoja kärsimykselle vaan rakkaudelle. Hän voitti kuoleman ja avasi meille ovet ikuiseen elämään. Siitäkin tahdon tänään kiittää, niin kuin kaikista Jumalan lahjoista.

Jeesus kutsuu:

 Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”
 

Kun meidät näin otetaan vastaan, eikö meidänkin pitäisi ottaa vastaan sisaremme ja veljemme? Auttaa heitä löytämään lepo kantamiensa kuormien jälkeen?

Tänään kaikissa virsissä soi kiitos. Samalla saamme miettiä omaa elämäämme ja kaikkea sitä, mistä saamme kiittää.

Haluaisin loppuun vielä muistuttaa Anssi Kelan sanoista: ”Olemme etuoikeutettuja, kun meillä on ylipäätään mahdollisuus auttaa. Avun tarjoaminen on ilo.”