sunnuntai, 26. kesäkuu 2016

Keitä Jumala käyttää - eli apostolien päivän saarna

Evankeliumi

Luuk. 5: 1-11

Kun Jeesus eräänä päivänä seisoi Gennesaretinjärven rannalla ja väkijoukko tungeksi hänen ympärillään kuulemassa Jumalan sanaa, hän näki rannassa kaksi venettä. Kalastajat olivat nousseet niistä ja huuhtoivat verkkojaan. Jeesus astui toiseen veneistä ja pyysi Simonia, jonka vene se oli, soutamaan rannasta vähän ulommaksi. Sitten hän opetti kansaa veneessä istuen.
    Lopetettuaan puheensa Jeesus sanoi Simonille: ”Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne.” Tähän Simon vastasi: ”Opettaja, me olemme jo tehneet työtä koko yön emmekä ole saaneet mitään. Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket.” Näin he tekivät ja saivat saarretuksi niin suuren kalaparven, että heidän verkkonsa repeilivät. He viittoivat toisessa veneessä olevia tovereitaan apuun. Nämä tulivat, ja he saivat molemmat veneet niin täyteen kalaa, että ne olivat upota. Tämän nähdessään Simon Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi: ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” Hän ja koko hänen venekuntansa olivat pelon ja hämmennyksen vallassa kalansaaliin tähden, samoin Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, jotka olivat Simonin kalastuskumppaneita. Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja.” He vetivät veneet maihin ja jättäen kaiken lähtivät seuraamaan Jeesusta.

naaraaja.jpg

Saarna

Tänään vietämme siis apostolien päivää. Muistelemme sitä, millaisia ihmisiä Jeesus kutsui työhön. Punainen liturginen väri puolestaan muistuttaa siitä, miten noille työhön kutsutuille usein kävi. Jo varhain keskiajalla on vietetty apostolien Pietarin ja Paavalin päivää heidän marttyyrikuolemansa muistoksi, tuo muistopyhä oli 29.6. Heidät surmattiin perimätiedon mukaan Roomassa keisari Neron toimeenpanemissa vainoissa vuonna 67 jälkeen Kristuksen. Pietari ristiinnaulittiin ylösalaisin ja Paavalin pää katkaistiin miekalla. Kun apostolien päivät Ruotsi-Suomessa poistettiin vuonna 1772, myös Pietarin ja Paavalin päivä erillisenä pyhänä lakkasi. Sittemmin sen tekstit on sijoitettu tähän sunnuntaihin.

Nykyisin tänä sunnuntaina muistellaan kaikkia apostoleja, ei pelkästään Pietaria ja Paavalia. Pyhän tekstit puhuvat apostolien kutsumisesta ja opetuslapsen tehtävästä laajemminkin. Tämä ensimmäisen vuosikerran evankeliumi keskittyy nimenomaan siihen, miten opetuslapset kutsuttiin ja siihen tehtävään, jonka Jeesus heille kertoo antavansa.

Kun Simon edeltävänä iltana lähti työhön, hän ei varmasti aavistanut, että työpäivä olisi mitenkään tavallisuudesta poikkeava. Tai sikälihän kalastajan työpäivät varmasti vaihtelevat, että joskus verkot täyttyvät helpommin ja välillä kala ei vaan syö ja työpäivä on taistelua. Ja jälkimmäistä oli Simonin työpäivä – tai oikeastaan yö - ollut. Oli oltu järvellä koko yö, eikä oltu saatu saalista. Pettyneenä oltiin pesemässä verkkoja ja luovuttamassa, ehkä seuraava yö kohtelisi heitä sitten vuorostaan lempeämmin.

Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta, se mitä Simon ei työhön lähtiessään voinut aavistaa. Viisas opettaja nousi kyytiin ja pyysi Simonia soutamaan irti rannasta. Ja sieltä Simonin veneestä tämä sitten opetti koolle kokoontunutta kansaa. Evankeliumi ei kerro, mitä Simon tuosta opetuksesta ajatteli, koskettivatko Jeesuksen sanat häntä. Mutta se, mitä sitten tapahtui, sai hänet vakuuttumaan siitä, että tuossa opettajassa oli jotakin pyhää.

Opettaja pyysi häntä laskemaan verkkonsa vielä kerran. Simon kertoi, että koko yö oli kalastettu vailla tulosta, mutta jos opettaja kerran pyysi, niin voisihan hän vielä kerran verkkonsa laskea. Oliko sitten kohteliaisuutta vierasta kohtaan vai olivatko Jeesuksen sanat todella koskettaneet häntä, että hän pyyntöön suostui. Ja varmasti hän oli jälkikäteen tyytyväinen, että suostui. Kun järvestä nostettiin niin paljon kalaa, ettei verkko tahtonut kestää!

Siinä hetkessä Simon tajuaa olevansa kosketuksissa pyhän kanssa. Hän heittäytyy Jeesuksen eteen ja sanoo: ”Mene pois minun luotani Herra! Minä olen syntinen mies!”

Niin, Jeesus kutsuu matkaansa syntisen Simonin, josta alkaa myöhemmin käyttää nimitystä Pietari ja tämän veljen Andreaksen. Kaksi vaivaista kalastajaa. Ja opetuslapsista toinenkin veljespari, Johannes ja Jaakob, Sebedeuksen pojat, olivat ainakin kalastajia. Tuon ajan kalastaja tuskin oli edes lukutaitoinen, siksipä varmaan kukaan ihan Jeesuksen lähimmästä piiristä ei laittanutkaan kirjoihin ja kansiin ajatuksiaan Jeesuksesta, heillä ei olisi ollut taitoa siihen. Kalastajan tarvitsi ehkä sen verran ymmärtää numeroita, että tiesi mitä tuotteistaan pyytää, se riitti.

Syntinen ja toistaitoinen, mitäpä Jumala tekisi sellaisen ihmisen seurassa? ”Mene pois Herra”, oli Simonin pyyntö.

Meistäkin ehkä tuntuu, että me emme ole tarpeeksi arvokkaita Jumalan työtovereiksi. Itselleni ainakin aina välillä iskee ahdistus siitä, että en ole riittävän hyvä ihminen tätä papin kaulusta kantamaan. Meillä on jokaisella jotakin puutteita, itsekkyys, itsekeskeisyys, aika ei riitä, ohitamme lähimmäisen, sorrumme syntiin kerta toisensa jälkeen ja niin edelleen. Simonin tavoin ajattelemme, että emme ole Jumalalle tarpeen tai mieleen tällaisina. Mene pois Herra!

Mutta Raamatun tarkempi tarkastelu kertoo millaisia ihmisiä Jumala työhönsä kutsuu. Sain tällaisen listan käteeni, en tiedä, kuka tämän on alun perin koonnut, mutta koska olen nähnyt tästä kahta eri versiota suomeksi, aion veikata, että se on alun perin ollut ulkomaankielinen ja sillä on pari eri suomentajaa.

Lista on otsikoitu, keitä Jumala käyttää työssään ja se kuuluu näin.

Nooa oli juoppo
 Abraham oli liian vanha
 Iisak oli haaveilija
 Jaakob oli valehtelija
 Leea oli ruma
 Josef oli hyväksikäytetty
 Mooses änkytti
 Gideon pelkäsi
 Simsonilla oli pitkät hiukset ja hän oli naistenkaataja
 Rahab oli prostituoitu
 Jeremia ja Timoteus olivat liian nuoria
 Daavid oli avionrikkoja ja murhaaja
 Jeremia oli masentunut
Elia oli itsetuhoinen
 Jesaja saarnasi alasti
 Joona pakeni Jumalaa
 Noomi oli leski
 Job joutui konkurssiin
 Johannes Kastaja söi ötököitä
 Pietari kielsi Jeesuksen
 Opetuslapset nukahtivat rukoillessaan
 Martta murehti kaikesta
 Samarialainen nainen oli eronnut - useammin kuin kerran
 Sakkeus oli lyhyt
 Paavali oli liian uskonnollinen ja vainosi kristittyjä
 Timoteuksella oli mahahaava
 Lasarus oli kuollut!

 

Kuultuasi tämän listan, mitä ajattelet? Voisiko Jumalalla olla käyttöä sinulle? Jumalan piti tulla ihmisenä maan päälle, että me ymmärtäisimme häntä. Työssään hän tarvitsee tavallisia ihmisiä tavoittamaan tavallisia ihmisiä. Se, että Jeesus otti lähelleen Simonin, joka myöhemmin kielsi hänet tosipaikan tullen, kertoo armon sanomaa. Erehtyneinä ja eksyneinä meillä on silti paikka Jumalan luona. Varmasti on parempia ja ansioituneempia kalastajia, kuin sinä tai minä. Mutta Jumala haluaa käyttää juuri meitä siinä, että hänen rakkautensa täällä tulee ilmi. Pää pystyyn, älä pelkää, sinä kelpaat Jumalalle kaikkine puutteinesi, kun haluat vain hänen luokseen tulla!

maanantai, 30. marraskuu 2015

James Potkukelkka ja ensimmäinen adventti

Olimme viikonloppuna seurakunnan nuorten kanssa joululeirillä. Nukuttua ei tullut kovinkaan montaa tuntia, joten ajattelin, että nyt maanantaina tekisin lyhyen työpäivän ja ottaisin univelkaa takaisin. Toisin kuitenkin kävi. Aamulla töihin ajellessa sain puhelun, että kollega, jonka piti pitää tänään nuorten messu, on sairaana... pitäisinkö siis  nuortenmessun? Tottahan toki! Aloin heti töihin päästyä kirjoittamaan liturgiaa ja jaan tässä johdanto-osan siitä.

Johdatus synnintunnustukseen:

Eilen aika monikin teistä oli varmaan laulamassa Hoosiannaa kirkossa. Joskus ennen teidän syntymää oli sellaisia TV-sarjoja, kuin Manit bois ja Pulttibois. En muista kummassa, mutta jommassakummassa oli James Potkukelkka niminen roolihahmo, joka tunnettiin myös apuva-miehenä, koska hän huusi koko ajan ”Apuva! A-puu-va!” Siitä hahmosta tuli niin suosittu, että ihmiset alkoivat käyttää tuota apuva-huutoa kaikkialla ja pelastuslaitokselta käskettiin kaikkien lopettaa avun huutaminen, jos ei ollut oikeasti hätä, koska koskaan ei voinut tietää, tarvitsiko joku todella apua ja apu saattoi jäädä saamatta, kun luultiin, että toinen vain pelleilee. Apuva-mies pakotettiin muuttamaan huutonsa ja sen jälkeen hän sai huutaa vain ”helppivä!”

Mietin eilen, että jos tämä suomalainen sketsisarja dubattaisiin hepreaksi, huutaisiko James Potkukelkka ”Hoosianna!”, sillä sehän tarkoittaa ”auta, pelasta”. Me huusimme eilen Hoosiannaa mutta ihan luvan kanssa, sillä ilman Jeesusta me olisimme oikeasti hädässä. Mutta Poikansa tähden Jumala on luvannut antaa meille syntimme anteeksi ja pelastaa meidät hädästä. Siksi saamme turvallisin mielin tunnustaa syntimme Jumalalle ja huutaa Hoosianna.

 

Synnintunnustus:

 Rakas Taivaan Isä,
sinä näet, että olemme olleet toisillemme ikäviä, puhuneet toisistamme pahaa tai sulkeneet toiset ulos seurastamme. Hoosianna, auta meitä!
Olemme olleet tottelemattomia sinua kohtaan ja rikkoneet käskyjäsi. Hoosianna, auta meitä!
Olemme olleet itsekkäitä, tuijottaneet omaan napaamme ja vähät välittäneet muiden hädästä. Hoosianna, auta meitä!
Olemme tehneet oman tahtomme mukaan, emmekä sinun tahtosi ja nyt olemme joutuneet vaikeuksiin. Hoosianna, auta meitä!
Omatuntomme painaa ja vaivaa meitä. Puhdista meidät kaikista synneistämme ja anna meille rauha. Hoosianna, auta meitä!

Synninpäästö:

Näin sanoo Herra: ”Älä pelkää minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky, eikä minun rauhanliittoni horju.”

Aamen.

 

Onnellista ja siunattua joulunodotusta teille kaikille! <3

sunnuntai, 6. syyskuu 2015

Pakolaiskriisistä ja kiitollisuudesta eli saarna Kotkan kirkossa 6.9.2015

15. sunnuntai helluntaista: Kiitollisuus

Evankeliumi:

Matt. 11: 25-30
Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi:
    ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.
    Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.
    Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”
 

Saarna:

Tämän sunnuntain saarnan on isolta osin kirjoittanut muusikko Anssi Kela. Ei hätää, en aio laulaa hänen sanoituksiaan, vaan luen Facebook-päivityksen, jonka Anssi Kela on sivuilleen kirjoittanut. En siksi, etten olisi keksinyt tälle sunnuntaille mitään sanottavaa, vaan koska Mervi, joka tänään on keittämässä meille kirkkokahveja vinkkasi, että Anssi Kelan päivitys oli saada hänet itkemään. Olihan se sitten itsekin luettava ja itkeskeltävä läpi. Nyt luen sen teille:

anssikela.jpg

"En ole koskaan kirjoitellut tänne perheestäni tai muuten yksityisiksi katsomistani asioista. Poikkean linjasta tämän yhden kerran, sillä en tiedä, mistä muustakaan kulmasta lähestyisin tätä aihetta.

Olen kahden hienon tytön isä. Nuorempi on vasta kaksivuotias sähikäinen, joka tykkää eniten maailmassa pomppimisesta. Kävin taas hyppimässä hänen kanssaan trampoliinilla. Tyttö oikein kupli ilosta ja kiljahteli, kun hypimme käsi kädessä. Pieni ihminen oli täynnä elämää, suuret silmät loistivat. Kun uppoan noihin silmiin, niin löydän niistä intoa, luottamusta, hämmästystä, iloa, uteliaisuutta ja silloin tällöin kärsimättömyyttä, kiukkua ja kyyneleitäkin. Vihaa ja inhoa en kuitenkaan ole niistä lukenut, en pelkoakaan. Kaksivuotias on vielä kirjoittamaton arkki, puhdas ja viaton.

Isyys tarjoaa monia haasteita. Yksi suurimmista on pelon hallinta. Minulla on lapsistani jatkuva huoli ja suurin pelkoni on se, että he joutuisivat liian aikaisin tekemisiin maailman pahuuden kanssa. Pienen lapsen viattomuus toki karisee matkalla aikuisuuteen, mutten kestä ajatusta siitä, että se riistettäisiin arvaamatta. Ehkä enemmän kuin mitään muuta, haluan lasteni olevan turvassa.

Tällaiset ajatukset ja tunteet tekevät minusta haavoittuvaisen ihmisten hädälle. Ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen minussa tapahtui jotain: äkkiä oli hyvin vaikeaa nähdä kuvia kärsivistä lapsista. Jopa tv:n poliisisarjojen katsomisesta tuli vastenmielistä, jos tarinaan oli kirjoitettu lapseen kohdistunutta väkivaltaa. Aina kun näen kärsivän tai kuolleen pienen ihmisen, niin omat tyttöni välähtävät kivuliaasti mieleen. Tuota kanavaa on vaikea sulkea.

Viime viikkojen uutistarjonta on ollut hyvin ahdistavaa. Trampoliinillakin sydäntäni väänsi. Hymyilin riemusta huudahtelevalle tytölleni, mutta mieleni heijasti hänen kasvoilleen kuvia Välimeren rantahiekalla lojuvista elottomista lapsista. Häiritsevin ajatus oli se, että meressä voisi olla hän. On pelkkää sattumaa, että vietin kaunista syyspäivää lapseni kanssa trampoliinilla, enkä liian täyteen ahdetulla pakolaispaatilla Välimeren aalloilla. Minä en ole tehnyt mitään ansaitakseni asuinpaikan yhdessä maailman rauhallisimmista ja rikkaimmista maista. Pelkkää tuuria. Se, että tyttöni silmissä asuu pelon sijasta ilo, ei ole minun vanhemmuuteni voimannäyte, vaan satumaista onnea. Onnellista sattumaa.

Miljoonat huono-onnisemmat ovat jättäneet kotinsa ja lähteneet hengenvaaralliselle taipaleelle pakoon mielipuolista sisällissotaa. Inhimillinen hätä on valtava. Suomessa puhutaan siitä, että pitääkö meidän auttaa. Kysymys on hassusti muotoiltu. Sen tulisi kuulua: miten voimme auttaa?

Kun näen kuvan itkevästä miehestä nousemassa veneestä rantaan lapsi sylissään, niin näen kuvassa itseni. Jos raketti-iskut ja aseiden sarjatuli alkaisivat olla arkipäivää Helsingissä, niin tekisin kaikkeni saattaakseni perheeni turvaan. Millään muulla ei olisi mitään väliä. Sen sijaan sellainen kuva, johon en mitenkään pysty kuvittelemaan itseäni, on tämä: pakolaisvene on liukumassa rantaan, isä seisoo lapsi sylissään astumaisillaan veneestä pois. Minä tuuppaan heidät takaisin paattiin, huudan "painukaa vittuun!" ja potkaisen veneen uudestaan merelle.

Jos ihmisten hätä lakkaa koskettamasta meitä, niin me lakkaamme olemasta ihmisiä.

Joko ojennamme kätemme tai käännämme selkämme. Ei tässä ole muita vaihtoehtoja. Olemme etuoikeutettuja, kun meillä on ylipäätään mahdollisuus auttaa. Avun tarjoaminen on ilo. Sen keinoista ja suuruusluokista voidaan keskustella. Kukin toimikoon omien resurssiensa puitteissa. Hallitus on päättänyt leikata ronskilla kädellä avustusjärjestöjen määrärahoja, joten nyt meitä yksityisiä ihmisiä tarvitaan enemmän kuin koskaan. Helpoin ja nopein tapa auttaa onkin klikata allaolevia linkkejä ja antaa lahjoitus."

Sitten Anssi Kela listaa erilaisia järjestöjä, jotka osallistuvat auttamiseen.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että kun olen juuri muuttanut, olen ollut hieman uutispimennossa. Televisiota ja nettiä ei ole vielä kytketty seinään. Päivät ovat kuluneet raksahommissa töiden jälkeen, enkä ole nähnyt uutisia. En ollut nähnyt kuvia rantahiekan ruumiista ennen kuin minulle vinkattiin tästä Anssi Kelan päivityksestä. Kun menin nettiin, luin tämän ja itkin jo. Sitten näin kuvan tuosta pienestä elottomasta kolmivuotiaasta pojasta rantahiekalla ja itkulle ei tahtonut tulla loppua. Koko päivä meni nieleskellessä. Kuinka moni on nähnyt sen kuvan, josta puhun? Käsi ylös!

aylan.jpg

Yhtä moni varmaan toivoo, ettei olisi nähnyt. Toisten kärsimyksen näkemisellä on kuitenkin positiivisiakin vaikutuksia. Minussa se herätti ainakin kahdenlaisia positiiviseksi luokittelemiani tunteita:

Ensinnäkin halun auttaa. Mietin harmissani, mitä kaikkea tulin heittäneeksi muutossa pois ja mistä voisin nyt luopua, kun toisilla on kova tarve aloittaa elämä alusta täällä, missä ei ole sotaa ja vainoa. Ihmisten Facebook-kommenteista päättelin, etten ole yksin tämän tunteen kanssa ja luin, että joissakin paikoin vastaanottokeskukset täyttyvät lahjoituksista. Hyvä niin, se on positiivinen ongelma. Seurakunnan nettisivuilta löytyy muun muassa vinkkejä siitä, miten täällä Kotkassa voi auttaa.

Toiseksi – ja tässä liitymme päivän aiheeseen – se herätti minussa kiitollisuuden tunteen. Kiitollisuuden niistä monista asioista, jotka minulla ovat hyvin ja joita pidän itsestäänselvyytenä, joista en aina muista kiittää Jumalaa. Kun näkee tuollaisia uutiskuvia, ei voi olla Anssi Kelan tapaan miettimättä, mitä jos minä olisin tuossa. Meillä on täällä kaikkea ja meillä on rauha, on niin paljon, mistä olla kiitollinen. Samalla minua vähän hävetti, kun mietin viimeisiä kuukausia ja sitä, kun ihmiset ovat kysyneet, mitä kuuluu. En muista, että olisin vastannut kertaakaan, että hyvää ja luetellut asioita, joista olen kiitollinen. Sen sijaan kysyjä on saanut vastaukseksi listan asioista, jotka elämässäni mättävät: kuka perheestä on ollut milloinkin sairaana ja mikä on tuntunut raskaalta. Kaikki minun negatiiviset asiani tuntuvatkin yht’äkkiä aika pieniltä sen rinnalla, mistä saan olla kiitollinen.

Joku kirjoitti netissä, että tuo pieni kolmivuotias Aylan-poika uhrattiin länsimaisten ihmisten alttarille, että hän antaisi pakolaisten kärsimykselle kasvot. Koska sen kuvan katsomisesta tuli itselleni niin paha olo, kehotan, että siirrämme katseemme toiseen lapseen. Meidän alttaritauluumme ja Jeesus-lapseen.

jeesus.jpg

Hänet uhrattiin myös länsimaisten ihmisten – ja kaikkien muiden ihmisten – alttarille, ei antamaan kasvoja kärsimykselle vaan rakkaudelle. Hän voitti kuoleman ja avasi meille ovet ikuiseen elämään. Siitäkin tahdon tänään kiittää, niin kuin kaikista Jumalan lahjoista.

Jeesus kutsuu:

 Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”
 

Kun meidät näin otetaan vastaan, eikö meidänkin pitäisi ottaa vastaan sisaremme ja veljemme? Auttaa heitä löytämään lepo kantamiensa kuormien jälkeen?

Tänään kaikissa virsissä soi kiitos. Samalla saamme miettiä omaa elämäämme ja kaikkea sitä, mistä saamme kiittää.

Haluaisin loppuun vielä muistuttaa Anssi Kelan sanoista: ”Olemme etuoikeutettuja, kun meillä on ylipäätään mahdollisuus auttaa. Avun tarjoaminen on ilo.”

 

torstai, 4. kesäkuu 2015

Aarteista

Minulle napsahti pyhäpäivän kirjoitusvuoro sunnuntain lehteen. Sunnuntaina on toinen sunnuntai helluntaista ja aiheena katoavat ja katoamattomat aarteet.

Päivän evankeliumi kuuluu näin:

Matt. 16: 24-27

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan.”

 

Päivän teeman ja evankeliumitekstin innoittamana sain aikaan tällaista:

My precious

Tänä sunnuntaina puhutaan kirkoissamme katoavista ja katoamattomista aarteista. Aarre on jotain, mitä pidetään arvokkaana. Kaikille ihmisille sama asia ei välttämättä ole aarre, onhan meillä sanonta: ”Toisen roska on toisen aarre.” Pidämme eri asioita arvossa.

Minulle aarteista tulee mieleen kaksi asiaa. Ensimmäinen on Taru Sormusten Herrasta-hahmo Klonkku. Oletko lukenut kirjat tai nähnyt elokuvat? Klonkku oli alkuun hobittien kaltainen olento, joka eli ihan tavallista elämää, kunnes löysi sormuksen järven pohjasta. Sormuksesta tuli Klonkulle pakkomielle ja hän oli valmis tappamaankin saadakseen pitää sen. Klonkku paijaili sormustaan ja puheli sille:” My precious! Aarteeni!” Kadotettuaan sormuksen, sen takaisin saaminen oli kaikki, mitä Klonkku ajatteli. Rikkaus vääristää helposti arvomaailmaamme ja siitä Raamattu meitä varoittaa. Rikkauksien tavoittelu johtaa herkästi itsekkäisiin tekoihin, Klonkun kaltaiseksi ihmisen irvikuvaksi. Poljemme toiset jalkoihimme saadaksemme, mitä haluamme, vaikka Raamattu kehottaa meitä jakamaan omamme köyhien kanssa. Alamme kuvitella, että aarteemme pitää meidät turvassa, vaikka todellinen turva on vain Jumalassa. Päivän evankeliumissa sanotaan: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?” Mitä tekee kaikella tavaralla, kun tämä elämä katkeaa ja tulee tilinteon hetki?

gollum.jpg    

Toinen asia, joka mieleeni tulee aarteista, on rippikouluisoseni Raamattuuni kirjoittama muistolause: ”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” (Matt.6:21) Tänään on syytä miettiä, missä aarteemme sijaitsee. Onko se tavarassa, niin kuin Klonkun? Hypistelemmekö onnessamme omaisuuttamme Klonkun tavoin, miettien: ”My precious! Aarteeni!”? Vai onko aarteemme Jumalan sanassa, joka löytyy niiden Raamatun kansien välistä?  Voisiko se olla ”my precious”? 

gollum2.jpg

Sormusten Herran lopussa Klonkku putoaa kuolemaansa sormuksensa kanssa. Niin Raamatun mukaan tuhoutuu myös se, joka rakentaa elämänsä tavaran varaan. Toisin on sen laita, joka on koonnut aarteita taivaisiin.

 

 

Itse asiassa minulla olisi ollut kirjoitettavaa enemmänkin, mutta 1500-2000 merkin raja tuli vastaan (ja taisi ylittyäkin, vaikka poistin kokonaisen kappaleen). Tämä omaisuuden omistaminen on kyllä asia, joka itseäni kalvaa ja koen pistoja omassa tunnossa lukiessani päivän tekstejä. Tarvitsenko todella jäätelökoneen ja kahvikapselimasiinan elääkseni, kun jossain joku, jota olisin voinut auttaa, kuolee nälkään?

Helposti sitä ajattelee, että enhän minä ole rikas. Tilipäivänä laskujen maksun jälkeen ei jää juuri mitään käteen, jos sitä nyt jotain pientä kivaa lopuilla saa... Mutta totuus on, että jos sinulla on ruokaa, vaatteet päällä ja koti, jossa asua, olet rikkaampi kuin 75% maapallon ihmisistä. Jos sinulla on pankkitili, rahaa kukkarossa tai kolikoita rasiassa, kuulut 8 prosenttiin maailman hyvinvoivimmista ihmisistä. Jos sinulla on tietkone, kuulut maailman rikkaimpaan prosenttiin!!! Että mietipä sitä! Varmaan en ole ihan kaikkea tarvittavaa tehnyt. Tarttis varmaan tehdä jotain - tai ruveta pujottamaan kamelia neulansilmästä...

Tuo sana AARRE ohjasi ajatusta LOTR:in suuntaan. Nyt kun Petri Tikka on lähtenyt näiltä seuduilta, niin jonkun varmaan tarvii periä haltijapapin titteli? Ei vaan... kyllä minusta Klonkku kuvaa karrikoidulla tavalla ihmisen suhdetta materiaan. Ja Raamattu esittää sen toisen pään, ihanteen, jonka mukaan meidän tulisi elää. Vaikka vihaan janatyöskentelyjä, niin on tässä aihetta ehkä miettiä, olenko lähempänä janan kumpaa päätä...

 

 

 

maanantai, 23. maaliskuu 2015

Syötävät rukoushelmet

Rippikoulussa olemme välillä käyttäneet Lönnebon rukoushelmiä. Jotkut tuntuvat saavan niistä apua rukoilemiseen, toisilta idea menee yli pään ja lujaa sittenkin.

Näin pienen - ja vähän isomman lapsen - äitinä olen tutkiskellut Pinterestiä ja miettinyt, mitä pääsiäispuuhia voisimme yhdessä tehdä. Pinterestissä törmäsin tapaukseen nimeltä Jelly Bean Prayer (hyytelökarkkirukous).

Tässä yhdistyy kaksi kivaa asiaa: syöminen ja rukoileminen!

Tässä Pinterestistä varastamani idea:

BeFunky_p%C3%A4ssi.jpg.jpg

Ajattelin, että tämä täytyy jotenkin toteuttaa suomeksi. Joten viiden minuutin nopea tuotos näyttää tältä:

Alussa Jumala loi vihreän maan
Auringon keltaisen antoi paistamaan.
Oranssi on Poikansa retki
Violetti kärsimyksensä hetki 
Punaisen verensä Kristus antoi,
mustat on syntimme, jotka hän kantoi.
Pinkki on rakkaus meitä kohtaan
Armonsa puhdas valkeana hohtaa.

Kertomana karkkien,
ymmärrät värien merkityksen,
ja pääsiäiskertomuksen ihmeellisen

Aamen.

Nyt nousee vain se ongelma, että mistä ihmeestä saa oikean värisiä jelly beanseja? (Ovat muuten minusta ihan kamalan makuisia mutta rukouksen idea on kiva!) Vinkkejä ihmiset? Mustien löytymisen luulisi olevan vaikeinta, kun tuohon kuvan pussiinkaan eivät ole onnistuneet sellaista löytämään :) (Voisi varmaan hätätapauksessa käyttää jotain ihan muita karkkeja?)

Tämä voisi toimia vaikka kerhon hartaudessa...

Käännöstäni saa käyttää ja jakaa, mutta jos jaat sen netissä, mainitsethan sen alkuperän :)